Remember those walls I built
Well, baby they're tumbling down
And they didn't even put up a fight
They didn't even make a sound

I found a way to let you in
But I never really had a doubt
Standing in the light of your halo
I got my angel now

Vihdoin! Vihdoin olen löytänyt sen ihanan miehen! Olen rakastumassa häneen ja hän minuun. Olen kertonut hänelle hyvin paljon asioita itsestäni kaatamatta liikaa murheitani hänen niskaansa. Luotan häneen. Hän on hauska, ja tunnen olevani hänen kanssaan enemmän samalla aaltopituudella kuin kenenkään muun. Olen saanut poikaystävän lisäksi itselleni uuden ystävän. Olen siis onnellinen ja tunnen todella ansaitsevani tämän onnen. Toivottavasti saisin pitää tämän onnen hieman pidempään kuin aiemmat.

Ensimmäistä kertaa uskon todella pystyväni tervehenkiseen suhteeseen. Minulla ei ole minkäänlaista tarvetta muuttaa häntä, eikä minun tarvitse myöskään "pelastaa" häntä. Hän pitää minusta juuri sellaisena kuin olen ja kaiken kukkuraksi meillä on laajalti sama ystäväpiiri! Olemme tavallaan monen mielestä varmaan yllättävä pariskunta - Kaunotar ja Kulkuri, hah, mutta kaikkien mielestä samalla kuitenkin loistava pariskunta! :)

Tällainen hehkutuspäivitys tällä kertaa. Katsotaan mitä ensi kerralla on luvassa: ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa!

Hyvää päivää! Täällä sitä ollaan, vielä elossa. :)

Kaksi viikkoa sitten alkoi bipo-kurssi, joka on vaikuttanut ihan kivalta ja varmaan hyödylliseksikin osoittautuu. Siinä tulee pidettyä uni- ja mielialapäiväkirjaa, mitä en ikinä ominpäin jaksaisi tehdä. Muutenkin täytyy nyt ottaa tämä sairaus takaisin tuolta mieleni syövereistä: vaikkei minulla oireita olekaan, niin tuskin vielä olen kokonaan parantunut. Toivon, että voin jonain päivänä parantua ja lopettaa lääkkeet, että opin hallitsemaan herkkyyttäni niin, etten lääkkeittäkään pääse sairastumaan. Uskon sen olevan mahdollista.

Lääkärin kanssa juteltiin nyt myös psykoterapiasta, sillä hän katsoi sen olevan minulle hyödyllistä. Varmasti onkin, mutta onhan se myös kallista, jopa KELAn tukien kanssa! Voisin tietysti siirtää sen alkamisajankohtaa, kunnes taloudellinen tilanteeni on parempi. Muuten voisin pyytää apua vanhemmiltani, mutten halua kertoa heille asiasta: he syyttävät itseään, ja vaikka kaikki olisikin heidän syytään (ei ihan kaikki ole) en halua syyllistää ketään. En varsinkaan heitä. Minun on niin vaikea puhua vanhemmistani, etten pysty siihen tällä hetkellä kyynelehtimättä. En ole oikeastaan edes kunnolla yrittänyt, mutta jo aloittaessani tuntuu, etten kohta saa itkultani enää sanaa suustani. Se melkein jo riittää syyksi saada tukea psykoterapialle. Toinen juttu on ruumiinkuvani. En edelleenkään osaa katsoa itseäni peilistä kokonaisena. Katsoessani kokovartalopeiliin näen ainoastaan mahan ja jenkkakahvat. Nyt ne ovat onneksi kutistuneet niin, että olen itseeni tyytyväisempi kuin varmaan ikinä! Eikö olisi kuitenkin normaalia ja ihanaa jos pystyisi olemaan itseensä tyytyväinen muutenkin kuin painoindeksin ollessa 18 tai alle? Olisihan se, mutta nyt olen onneksi tyytyväinen. Sen olen päättänyt, että pidän ulkonäkökriisini vain omana ja minua hoitavan hoitohenkilökunnan tietona, sillä mikään ei ole ärsyttävämpää ja luotaantyötävämpää kuin valitus omista läskeistä. Eihän kukaan mieskään sellaista jaksa, vaikka nainen olisi kuinka kaunis tahansa! Nimittäin jos itse ei ole tyytyväinen, niin ei oikeastaan ole edes merkitystä kuinka kaunis oikeasti on. Jos itse ei usko itseensä, niin kuinka kukaan muukaan voisi? Koitan siis kaikesta huolimatta ainakin ulospäin näyttää siltä, että olen tyytyväinen itseeni. Olen huomannut, että kuntosalit ja muut sellaiset paikat, jossa on paljon peilejä, eivät sovi minulle. Alan heti voimaan huonommin ja näkemään itsessäni vikoja. Lääkäri laittoi lähetteen myös ravitsemusterapeutille. :D

Nyt kuitenkin elämäni on hymyillyt jo pidemmän aikaa. Tämä on ensimmäinen talvi sitten lukioaikojen, kun en ole ollut masentunut. Miehistä huomiotakin olen saanut riittävästi ja nyt olen jonkin aikaa tapaillut erästä mielenkiintoista tapausta, joka on ilmeisen ihastunut minuun. Ja siitäkös minä tykkään! Tällä kertaa olen kaiken kukkuraksi onnistunut pitämään mieleni tasaisena ja jalat maassa. No, ehkäpä se johtuu myös siitä, ettei ihastukseni ei ole sitä tavanomaista luokkaa, mutta tunnen kuitenkin hieman olevani sitä: ihastunut. Kerroin hänelle tästä sairaudestani. Taisin heittää sen melkolailla vitsiksi. Hän tuntui silti ottavan sen vakavasti, muttei ole vaikuttanut muuttaneensa suhtautumistaan minuun. Saa nähdä. Olen ollut melko varma jo pitkään, että tämä sairaus tulee olemaan se viimeinen miehenkarkoitin, mutta kenties hän osoittaa käsitykseni vääräksi.

Hassua kyetä tapailemaan jotakuta ja silti saamaan ajatuksensa myös muihin asioihin! Tällaisiako ne terveet ihmissuhteet ovat? :D

Aurinkoista alkukevättä! Palaillaan! :)

suojele minua enemmältä kuin tahdon

muistaa

en tahdo elää

enempää

en ilman sinua

annettu pois kaikki

minusta 

elän puolestasi kaiken

pahan

anna se minulle kannettavaksi

mikä olen jos en ole

sinun?

No niin, semmoista sitten. Kirjoitin tuon eräänä yönä kännykkääni, kun alkoi tulla päähän jotain ajatusta. Yleensä sitä silloin vain ajattelee, että kirjoitan sitten aamulla, mutta eihän sitä enää sitten muista. Tällä kertaa kirjoitin sen heti ja olin jo aamulla unohtanut koko jutun! No eipä tuo ollut mikään kummoinen. Kai se kertoo siitä kuinka todella nyt haluaisin poikaystävän. Ihan hyvä, etten sellaista ole nyt kohdannut, koska saattaisi käydä juurikin noin kuin tuossa runossa: uhraisin itseni taas kerran. Tulenko sitten ikinä oppimaan pitämään itsestäni kiinni vaikka mikä olisi? Onko se minulle edes mahdollista? Minulla ei ole hajuakaan siitä kuinka voisin sen tehdä. Aina, kun ihastun, olen valmis unohtamaan kaikki omat tarpeeni ja elämään vain sille toiselle ihmiselle, tekemään kaiken mitä hän haluaa. Yritän liian paljon, jottei hän hylkäisi minua, niinkuin kaikki muut aina ovat hylänneet.

Ihan hyvä, ettei nyt ole ketään, niin voin pohtia näitä asioita, mutta toisaalta olen hyvin hyvin onneton. Minulla ei ole nyt elämässäni mitään todellista onnentuojaa. Elän vain päivästä toiseen odottaen kesää ja jotakin ihmettä. Katson välillä Facebookista joidenkin kavereiden kavereiden kuvia ja niin moni heistä on kuvankauniita ihmisiä, joista kaikki pitää ja, joihin miehet ovat hulluina! Miksi minä en voi olla sellainen? Toisaalta tällä hetkellä tuntuu, että kaikki ympärilläni seurustelevat olivat he sitten rumia, kauniita, mukavia tai kusipäitä. Minussa on vaan yksinkertaisesti jotain perustavanlaatuista vikaa. Olen toivoton ja säälittävä ja tulen aina olemaan yksin. Tekisi mieli heittää koko elämä ikkunasta ulos. Tekisi mieli päästää irti kaikesta ja hypätä junan alle.

Noniin, miettikääs tätä: Olen nyt hoitajan roolissa suljetulla psykiatrisella osastolla ja väkisinkin niiden ihmisten seuraaminen saa ajatukset kääntymään myös omiin kokemuksiin. Joudun heräämään todella aikaisin aamulla, mikä on muutenkin minulle tähän vuodenaikaan aikamoista rääkkiä ja yöunet jää lyhyiksi, kun en saa illalla unen päästä kiinni... Mitähän tästä nyt tulee?

Viime yönä koin hyvin kummallisia: olin fyysisesti hyvin levoton, säpsähtelin ja käteni tuntuivat elävän omaa elämäänsä. Yritin kapaloida itseni peittooni, jottei kädet pääsisi tärisemään. Samalla olin jotenkin ihan unten rajamailla ja olisin voinut nukahtaa heti, jos en olisi ollut motorisesti niin levoton. Pyörin sängyssä 3-4 tuntia ja se tuntui siltä kuin olisin aina säpsähtänyt hereille, kun kroppani teki jotain omaa. Tuntui siltä, etten olisi itse pystynyt ohjailemaan kehoni liikkeitä. Olen melko varma, että tämä johtui nyt väsymyksestä ja todennäköisesti myös runsasalkoholisesta lauantaista. Nyt alkaa nenänvalkaisu ja otan Ketipinorit iltaisin. Inhottaa vaan tuo Ketipinor, kun se saa silmäni turpoamaan ja tuntumaan todella painavilta, niin, että näytän aamulla ihan siltä kuin olisin ollut koko yön jossain ryyppäämässä tms. Tätä voi ehkäistä nukkumalla ne 12 h yöunet, mutta missäs välissä minä sitten tekisin kaikki kouluhommat sun muut?

Minulle tuli tänään mieleen se aika, kun olin hyvin masentunut ensimmäisen kerran. Tänään tajusin todella kuinka sairas silloin olin. Tämä oli siis noin vuosi ennen kuin sairastuin bipolaarihäiriöön. Osaan nyt katsoa sitä tilannetta ikäänkuin ulkopuolisen silmin ja näen ihmisen, jonka veisin sairaalaan ennen kuin tämä joutuu psykoosiin.

Se alkoi muistaakseni mielestäni tavanomaisena syysmasennuksena (minulle arkea siis), mutta aivan yhtäkkiä aloin kärsimään peloista. En ollut koskaan pelännyt mitenkään erityisesti pimeää tai mitään muutakaan (hämähäkkejä lukuunottamatta), ja yhtäkkiä jouduin näiden valtavien pelkojen, jotka tuntuivat vievän minulta järjen, valtaan.

Olimme vasta muuttaneet poikaystäväni kanssa yhteen ja se koti ei tuntunut yhtään kodilta. Olin varma, että siellä kummittelee. Tiesin, että siellä kummittelee ja niitä kummituksia minä pelkäsinkin. Pelkäsin järjettömästi, että jokin niistä kummituksista näyttäytyy minulle tai koskettaa minua. En pelännyt itse kummituksen kohtaamista vaan sitä, mitä minulle tapahtuisi sen jälkeen, että se jollain tavalla irroittaisi minut tästä todellisuudesta ikuiseen pelkoon. Suurin pelkoni oli kuolla pelosta. Siinäkään ei itse kuoleminen, vaan se, että ennen kuolemaa joutuu kokemaan niin suuren pelkotilan, että siihen kuolee. Pelkäsin siis pelkäämistä ja pelkäämisen johdosta järkeni menettämistä, eli psykoosia. Ihminen, joka ei ole kokenut vastaavaa pelkoa ei voi kuvitellakaan miltä se tuntuu. Se on kamalinta mitä tiedän ja edelleen ainoa pelkoni on pelkojeni palaaminen, vaikka nyt se ei onneksi tunnu ajankohtaiselta, eikä minun tarvitse sitä nyt pelätä.

Kysymys varmaan kuuluu, mitä poikaystäväni teki? Ei hän tajunnut mitään. Hän huiteli jossakin kavereittensa kanssa ja vähät välitti minusta. Jos häneltä nyt kysyisi siitä ajasta, niin hän varmasti vastaisi, että "en mä muista, että sillä olis mitään ongelmia sillon ollut", vaikka eräänäkin iltana soitin hänelle hysteerisesti itkien ja pyysin häntä tulemaan kotiin, koska pelkäsin niin paljon. Anelin häntä tulemaan apuun ja hän vastasi, että "yritä nyt saada unta", eikä tullut kotiin. Minun olisi pitänyt silloin soittaa ambulanssi, mutta en lainkaan tajunnut, että olisin niin voinut tehdä. Minulla oli selkeitä psykoosin esioireita, mutta minä taistelin todellisuuden puolesta. Viimeisillä voimillani taistelin, yksin.

Nyt tajuan myös, että minulla oli ns. negatiivisiakin psykoosin oireita: en pitänyt ihmisiin yhteyttä, vetäydyin kotiin, jota inhosin, en jaksanut keskustella, en kyennyt tuntemaan mielihyvää, olin vain ja pelkäsin. Ystävänikin huomasivat minun olevan vetäytyvä (tuli esille myöhemmin) ja hiljainen, mutta he luulivat, että vetäytymiseni johtui siitä, että olisin ollut niin uppoutunut suhteeseeni. Kerrottakoon, että oireettomana ja terveenä olen ulospäinsuuntautunut, luova, hauska, joskus kovaääninenkin ja nauravainen. Puhun aina lähimmille ystävilleni asioistani hyvin avoimesti ja soitan heille heti jos jotain ihanaa tai ikävää sattuu, mutta silloin en puhunut kenellekään, mikä on mielestäni aivan uskomatonta! Muistaakseni en tehnyt sitä edes tietoisesti, vaan se jotenkin ei tullut edes mieleeni. En pysty käsittämään sitä vieläkään.

Sitten eräänä päivänä tajusin, etten ole puhunut kenellekään pitkään aikaan ja etten pysty yksin pitämään todellisuuttani kasassa ja muutenkin halusin tietää, mistä pelkoni johtuivat. Ajattelin, että olen vain yksinkertaisesti tulossa hulluksi, että tällaista se kai sitten on, ilman mitään syytä. Koulunkäyntini tietysti kärsi kovasti, enkä saanut mitään tehtyä, joten menin juttelemaan koulukuraattorille. Hän kysyi minulta yhden kysymyksen: "Onko sinulla joskus ollut jokin väkivaltainen ihmissuhde?" Vastatessani hänelle: "On." koin suuren ahaa-elämyksen. En ollut osannut yhdistää näitä pisteitä lainkaan ja näin helposti sain vastauksen!

Pari vuotta aiemmin erosin miehestä, joka käytti sanoinkuvaamatonta henkistä väkivaltaa minua kohtaan. Suhteemme oli todella myrskyisä ja siihen liittyi myös fyysisen väkivallan uhka vahvasti, mutta hän ei koskaan satuttanut minua fyysisesti. Muistan monesti pyytäneeni häntä mieluummin lyömään kuin jatkamaan sitä henkistä kidutusta, mutta hän oli tiukasti päättänyt olla lyömättä ja siitä voin hänelle nyt nostaa hattua. Hän tiesi, että silloin olisi menettänyt minut lopullisesti. Tiesin hänen olevan kykenevä moiseen, sillä hän oli lyönyt aiempaa tyttöystäväänsä. Monien tapahtumien jälkeen viimeinen pisara oli se, kun hän tuli työpaikalleni yrittäen lyödä työkaveriani ja tunkeutui väkisin kotiini. Silloin ensimmäisen kerran todella pelkäsin häntä ja silloin vihdoin sain riuhtaistua itseni hänestä vapaaksi. Muutin pois, vaihdoin numeroni salaiseen ja unohdin hänet ja samalla kaiken, mitä hän minulle teki. Toki kerroin näistä asioista hyvinkin avoimesti, mutta vailla minkäänlaista tunnetta.

Sinä syksynä olin kohdannut hänet muutaman kerran melko lyhyin väliajoin ja muistan sydämeni hakanneen tuhatta ja sataa. Muistan pelänneeni ja inhonneeni häntä. Silti en lainkaan osannut yhdistää häntä pelkotiloihini. Olin saanut syyn peloilleni, mutta ne eivät silti hävinneet mihinkään. Saatuani selvyyden pelkoni lähteelle aloin pelätä, että tämä entinen mieheni tappaa nykyiseni ja aloin saamaan näitä kohtauksia erityisesti silloin kuin riitelimme. Eräänä iltana näin kaksi kummitusta riitamme päätteeksi. Pelkäsin siis edelleen kummituksia, koska uskoin niiden siellä oloon ja uskon tavallaan edelleenkin, mutta en pelkää niitä. Silloin muistan poikaystäväni ilmeessä huolestuksen häivän, mutta tekikö hän mitään? Ei. Pelot jatkuivat vielä pitkään, mutta minun oli vain otettava itseäni niskasta ja kestettävä se. Minut ohjattiin koululta psykologille, joka myös auttoi minua. Pikkuhiljaa kevään tullessa alkoin oloni helpottaa. Minun oli vain käsiteltävä menneet traumani. Kumpa olisin tehnyt sen aiemmin.

Muistan nähneeni itseni seisomassa muurin päällä putoamassa jommalle kummalle puolelle, tietämättä kumpi niistä on todellisuus ja kumpi on psykoosi. Ajattelin silloin, ettei minulla ole mitään kontrollia siinä asiassa, mutta nyt näen asian toisin. Minä en suostunut siihen, halusin pitää todellisuuteni ja taistelin, taistelin yksin ja pidin sen.

Päätin aloittaa laihdutuskuurin. Tai oikeastaan uuden ruokavalion, eli syön aamupalaksi ruisleipää ihan niinkuin ennenkin, mutta sitten vain keittoja päivälliseksi ja jätän kaikki herkut pois. Olen 175 cm pitkä ja painan nyt n. 60 kg. Tavoitteena 55 kg. Viihdyn oikeastaan melko hyvin kropassani, mutta haluan nyt itselleni tällaisen pienen prokkiksen ja tiedän viihtyväni paremmin hieman kevyempänä! Katsotaan miten tämä etenee! :D

Kävin tänään kampaajalla ja ostin kengät - luotolle tietysti! 

6.5.2009 klo 10:10

Mä olen jumissa, vankina oman pääni sisällä. Jonkun ison, mustan haarniskan sisällä. Kohta täältä loppuu happi ja mä tukehdun. Viime yönä tuntui siltä, että saatan taas pian joutua niiden pelkojen valtaan. Mitä jos se tapahtuu ensi yönä? Psykoosi on pahin pelkoni. Mitä jos se tulee todeksi ja jään sille tielle? En ikinä saa normaalia elämää. Onko pelko edes elämää? Hajoan ihan kohta kappaleiksi tähän sporaan ja kaikki täällä näkee miten hullu olen. Taitaa ne nähdä sen jo nyt.

klo 14:10 (Tämän jälkeen menin lääkäriin.)

Mun ajatukset menee koko ajan laidasta laitaan: Ehkä en tarviikaan apua. Ehkä mun täytyy vaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä itteni onnelliseks... Toisaalta mä olen niin lopussa, etten pysty tehdä mitään. Nyt en pysty mennä edes töihin. Mun toimintakyky on pudonnut lähes nollaan. Nyt mun on haettava apua ja otettava tarjottu apu vastaan jos haluan elää.

                                          -----------------------------------

12.5.2009 klo 0:00

Muutama päivä on mennyt usvassa. En edes erota päiviä toisistaan. Vaikea muistaa, mitä on tapahtunut eilen ja mitä toissapäivänä. Tulevaisuus on sitäkin hämärämpi. Tosin nyt ehkä ensimmäistä kertaa vuosiin olen elänyt vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Se hetki ei oo ollu kovin hyvä, mutten ole kyennyt enempään. Mun aivot sano totaalisen stopin, koska ne kävi ylikierroksilla, ja nyt ollaan tässä. Mulla ei oo eilistä eikä huomista, vaan tää hetki, jossa mun sydän lyö nyt, tää hetki, jota mä hengitän. Siinä oikeastaan kaikki, mitä edes olen nyt. Elän just yhtä paljon ku joku, joka elää letkuissa vihanneksena.

En ole ikinä voinut kuvitella, että terveen (fyysisesti terveen) ihmisen elämä vois tuntua siltä kuin olis aivokuollut tai neliraajahalvaantunut. Mullahan on kaikki fyysiset edellytykset olla kuin kuka tahansa terve, onnellinen ihminen, mutta mun psyykkinen lukko on tehnyt musta aivokuolleen vihanneksen! Tosin tänään mulla oli yksi pieni toivonhetki: mä nautin ukkos-raekuurosta. Mä en ole nauttinut mistään moneen kuukauteen!

14.5.2009 klo 23:59

Pelottaa. Mitä nyt? Mitä mulle käy jos en pysty menemään kouluun ja töihin? Miten mä elän? Mitä mulle käy, jos en uskalla mennä kauppaan tai muutenkaan ihmisten ilmoille? Entä mitä sitten käy, kun taas pystyn ja uskallan? Mitä jos mun vointi yhtäkkiä kohenee niin, että olen liian terve saamaan hoitoa? Mitä sitten?

Ei se ole kuitenkaan kovin pysyvää. Se on kai tullut todettua. Nyt huomaan, kun olen jättänyt koulutehtävien ym. stressaamisen, että mun olo on helpottunut jo ja toimintakykykin on ehkä kaks nollan sijaan.

Ihmisten kohtaaminen on tosi pelottavaa. Jopa autossa istuminen on pelottavaa, koska ihmiset voi nähdä mut sieltä.

Mun mieli on tavallaan nyt tyhjä. Mä saatan vaan olla ilman, että ajattelen yhtään mitään. Muutenkin mulla on sellanen "tabula rasa" -fiilis. Outoa. Ihanku multa olis yhtäkkiä viety kaikki, pyyhkästy pois. Ihanku olisin menettäny jotain suurta, kaiken, vaikka mun elämä on oikeesti ollut sekavaa yrittämistä ja suurta sähläystä vaan joka suuntaan. Mä lopetin ne sähläykset, kun halvaannuin ja nyt mulla ei oo mitään. Mun täytyy alottaa alusta. Tai oikeastaan vielä aiemmin.

5.5.2009 klo 20:30

Mä en jaksa enää. En mitään. Mun elämä on pelkkää suorittamista päivästä toiseen. Että ehtii ajoissa töihin, harjoitteluun ja joskus kouluun. Joka päivä taistelua itkua vastaan, nytkin. Ja sitä vastaan, ettei hajoa pirstaleiksi. Yritän koko ajan pitää itteäni kasassa. Ja sisälläni mä huudan ja itken ja olen heikko ja avuton pieni lapsi ja ulkoa koostunut ja vahva aikuinen nainen. En välitä edes kirjoitanko nyt oikein, ihan sama

Mun rintalastan takana on valtava möykky ja se tuntuu siltä kuin itkisin koko ajan hysteerisesti, vaan en itke. Jos päästän sen ulos en voi mennä huomenna harjoitteluun, vaan mun olisi mentävä suoraan sinne päivystykseen. Saankohan pidettyä itseni kasassa vielä ensi viikon? Mitä jos romahdan kesken päivän? En edes tiedä onko mulle enää tärkeää se, ettei muut luule tai tiedä, että oon hullu, mutta mä en haluis tuottaa niille pettymystä, mutta mitä hittoa? Miks ne pettyis? Ihan samahan se niille on! Mutta se tunne on sellainen. Vai enkö itse halua pettyä itseeni? Mä en edes tunne itseäni. Siis en ole koskaan tiennyt miltä näytän. En välttämättä tunnistais itseäni kadulla.

Nyt en enää kestä muiden onnea. Ne on niin rakastuneita ja onnellisia. Kaikki muut. Mä en. En koskaan. Miks? Olenko mä tehnyt joskus jotain ansaitakseni tämän elämän? Mitä pahaa mä muka olen tehnyt?

Mä toivon nykyään yhä useammin, että joku bussi ajais mun päälle tms. tai pääsisin johonkin onnettomuuteen niin, että mulla olis lupa maata sairaalassa muiden hoivattavana, eikä mun tarttis selittää miks oon siellä, eikä tuntea syyllisyyttä tekemättömistä kouluhommista tai sotkuisesta kodista. Eikä mun tarttis miettiä, mitä tänään söisin. Vittu mua ei vois vähempää kiinnostaa ruuanlaitto, enkä edes osaa enää ostaa ruokaa kaupasta. Mä olen ku joku pieni vauva, jolla ei ole mitään selviytymisen taitoja, joka pitäis syöttää ja vaatettaa. Mun elämä ei ole ihmisen arvoista. Se on pelkkää suorittamista, paitsi, että mä en suoriudu siitä.

Nyt kun olen jälleen menettänyt yhden potentiaalisen poikaystävän, mietin mikä minussa on vikana. Ensinnäkin minulla on todella huono tuuri: tapaan aina sellaisia miehiä, jotka ovat vastikään eronneet, eivätkä ole valmiita suhteeseen. Se on selvää, mutta mikä silti mättää? Minun kanssani ollessaan he vaikuttavat siltä, että olisivat aivan hullaantuneita minuun, mutta sitten yhtäkkiä mitään ei enää kuulu ja tapaamisen välttämiselle löytyy toinen toistaan parempia (tai huonompia) selityksiä.

Arvostaisin todella paljon suoraa ja rehellistä puhetta. Ei nyt muutaman näkemiskerran ja pussailun jälkeen tarvitse mitään erikoisia selityksiä. Kunhan edes sanoisi vaan, ettei nyt olekaan valmis tai ihan vaan ettei halua enää tapailla! Pahinta on "jäädyttäminen", mitä minulle näköjään tehdään. Ensin olen "niin kaunis" ja "ihana" ja "ihana hymy" ja "upea kaula" ymymyms. ja yhtäkkiä ei olekaan enää aikaa tavata! Ja, kun sanon yhtäkkiä, todella tarkoitan myös sitä: aivan YHTÄKKIÄ! Johtuuko se siitä, etten hyppää sänkyyn heti ensimmäisen viikon aikana vai mistä hitosta?

Tämä edellinen on monen ystäväni ystävä ja "niin kiva ja kunnollinen ja rehellinen mies". Teenkö minä miehistä kusipäitä vai? Voi kunpa voisin saada vastauksen näihin kysymyksiin, edes yhteen! Vai onkohan se niin, että minua on vaan niin helppo käyttää kuin tiskirättiä ja heittää pois, että kaikista kilteimmätkin ihmiset syyllistyvät siihen samaan? Rohkaisenko minä heitä kohtelemaan itseäni kuin kertakäyttöhanskaa? Mitä minä teen väärin? Mikseivät he edes koe velvollisuudekseen sanoa suoraan, olla rehellisiä?

Minusta tuntuu, että olen kadottanut taidon, jolla saisin pitää miehen luonani. Olen menettäny kyvyn saada poikaystävän. Tuntuu siltä kuin otsaani syttyisi kahden viikon jälkeen punainen valo, jossa lukee "PAKENE!"

Olen siis ikuisesti, aina ja iankaikkisesti yksin. Aamen.

Why don't you love me?

Tell me baby why don't you love me

when I make me so damn easy to love?

Why don't you need me?

Tell me baby why don't you need me

when I make me so damn easy to need?

Semmoista tänään. Taas menin täysillä seinää päin. Miksi taas?

Olen taas joutunut aloittamaan Ketipinorit iltaisin, koska en pääse uneen. Olen jälleen unohtanut, miten aivot laitetaan standbylle. Olin varmaan 5 kk ilman mitään univaikeuksia, mutta sitten purjehti elämääni taas yksi tosielämän sankari ja vei unenlahjani mennessään!

Ihastun aina täysillä. Olen kaikki-tai-ei-mitään -ihminen. Toisaalta se on asia, josta olen ylpeä: en ole mikään harmaahiirulainen, mutta toisaalta se on minulle hyvin raskasta. Kun menee hyvin, menee loistavasti, kun taas menee huonosti, menee TODELLA huonosti. Olen myöskin erittäin kärsimätön joissain asioissa, kuten esimerkiksi miesasioissa! Ihastuessani olen varmaan ystävieni mielestä aivan sietämätön, kun en pysty mitään muuta ajattelemaan! Osaan kyllä ihastuksenkohteeni edessä olla viileä kuin viilipytty, mutta muuten, hänen näkemättään, analysoin, vatvon, pohdin, unelmoin, valvon, menetän toivoni, herätän toivoni ja taas menetän sen. Ollaanko me kaikki sellaisia, vai olenko minä vain? Ei kai se kaikki ole vaan tätä sairautta? Kai osa on vain luonnettani. Kai olen normaalitilassakin sellainen. Itse ainakin uskon niin. Mielestäni olen nyt normaalitilassa. Mielestäni sairauteni on nyt tasapainossa, mutta eikai se silti tarkoita, että kaikki olisi hyvin?

Jos hän saisi tietää...onneksi hän ei saa tietää!